Aamu

  Menen ripeästi pesemään hampaani, ripeämmin kuin yleensä aamuisin. Jotkut aamut ovat selvästi muita helpompia, mutta niiden aamujen salaisuus ei ole vieläkään paljastunut minulle. Ehkä se on aamuinen usva, joka leijuu pellon yläpuolella, ja luo kauniin maiseman auringonsäteiden kanssa. Muistan hampaita pestessäni jättäneeni neuleen pyörän tarakalle edellisenä iltana. Se on luultavasti märkä, joten se on pakko hakea sisälle vähän kuivumaan ennen töihin lähtöä. Ulkona jään tuijottamaan kaunista maisemaa, kun aamukasteen pisarat pukevat pellon timanttipeittoon. Lehmä pellolla tuijottaa minua lakkaamatta. Mietin hetken kuinka monta minuuttia minulla on ylimääräistä aikaa tallentaa tämä näkymä kameraani. Tulen siihen lopputulokseen, että tarpeeksi monta, ja haen pikaisesti kameran. Zoomaillessani näkymää huomaan lehmän jaloissa liikettä. Hetken päästä jalkojen välistä kurkistaa pieni vasikka, aamuinen ihme. Näkymä on häkellyttävän kaunis, ja mietin jo hetken jääväni siihen koko aamuksi tuijottamaan satumaista maisemaa, ja pienokaista. Mutta työt on hoidettava, joten pian olen usvan keskellä polkemassa hirveää vauhtia töihin. Usvan kosteus kerääntyy pisaroina silmälaseihini sekä vaatteisiini. Auringon heleä valo tekee hiekkatien maalaismaisemat elokuvamaisiksi, ja polkeminen tuntuu entistä helpommalle. Juuri tällaiset aamut ovat niitä helpompia. Kun pääsen kirkonkylälle, keskustaan, enimmäisen huoltoaseman kohdalla kuulen kukon kiekuvan. Hymyilen, ja ajatus kesästä jossain muualla kuin täällä, missä kukot kiukuvat kirkonkylällä, puistattaa minua. Kesä kuuluu viettää maalla.